Kyllä, luet sen oikein. Kasvattajat.
Muista, kun ratsastit ensin kiirehtivää pyyhkäisyä “Hellbound?” Tai kuinka tykkipallo sai henkesi nousemaan riippumatta siitä, kuinka monta kertaa sitä pelattiin vaihtoehtoisilla radioasemilla? Se ei koskaan vanhentunut. Kuten niin monet muut kappaleet, jotka hyvitetään Kim Dealille tai Tanya Donllyllylle. Lasketaan taaksepäin heittämällä Musesia. Pixiesin jättiläinen. Judy tuijottaa aurinkoa Catherine Wheel. melkein mitä tahansa vatsan mukaan. Amps: n täysin aliarvioitu Pacer -albumi.
Ja tietysti erinomaisten kasvattajien kappaleet: Divine Hammer. Limetalo. Rakastatko minua nyt? Haluan vain tulla toimeen. Pyhät. Kolmen poika. Upea onnellisuus on lämmin ase, joka on koskaan tehty. Ja nämä ovat vain ne, jotka voin kelata ajattelematta sitä. Kuinka vittu ei ole merkitsevä kansi/kunnianosoitusalbumi näille pahasti lahjakkaille naisille?
Joka tapauksessa, niin, olen fani. Ja olen todella innoissani kuuntelemassa kaikkea hermoa. Ja se ei petä
Musiikissa on edelleen se hidas, matala, hionta uhan tunne, jossa on koukun tai flash -pops, ja muistuttaa bändin jäsenten pitkää historiaa pikseleistä nykyiseen. Mutta yhtye näyttää myös hiukan täyttäneen. Melu ja energia on edelleen siellä kappaleilla, kuten Howl kesällä, mutta kaiken kaikkiaan kappale on hitaampi liikkuva peto kuin monet heidän kappaleistaan 1990 -luvulta. Ja tietysti se on järkevää. He ovat nyt vanhempia, viisaampia ja kypsempiä. Vähemmän koukkua, ei selvää singleä ja muutamia kappaleita, jotka tarttuvat päässäsi – jopa jos albumin tulisi yleisesti viipyä mielessäsi. Se on mieliala, se on “yleinen”. Sitä ei ole tehty radiolle, sitä on saatu kuuntelemaan voimakkuuden ja keskittymisen avulla. Mutta sitten taas he voivat silti potkaista sen kappaleille, kuten Archangelin Thunderbird. Ennen kaikkea he tietävät, mitä he tekevät – ansiosta on tarve olla räikeä tai todistaa itsensä. He ovat nyt rock -legendoja, he tietävät sen, ja he näyttävät asettuvan hienosti omaan perintöönsä.
Hyvin tehty.
Tonya Donnellyn toinen bändi, Belly, on myös julkaissut paluualbumin – ja se on myös hyvä. Ei aivan yhtä hyvä, mutta myös melko erilainen kuin kaikki hermo.
Vatsa oli aina pop-suuntautuneempi ajoneuvo, joten ei ole yllättävää, että kappaleet ovat tasaisempia ja kevyempiä. Viime kädessä se tarkoittaa, että he eivät myöskään tartu kylkiluun samalla tavalla. Joten, silti vankka albumi, mutta ei niin hyvä kuin kaikki hermo.